Jouduin kesällä pohtimaan, että kuka auttaisi, jos lapsi katoaisi, enkä pitänyt vastauksesta, mihin päädyin. Syy moiseen pohdinkaan johtui, öisestä tapahtumasta, kun heräsin puoli neljältä kaksivuotiaan lapseni huudettua ovea avaamaan. Hän oli ulkona, lukitun oven takana, toisessa jalassa kenkä, toinen paljaana. Yöpuku päällä, eikä osannut selvittää, miten joutui ulos. Onneksi edes pääsi sisään.
Ulko-oveltamme on matkaa metsään 50 metriä, ja sitten sitä jatkuukin monta kilometriä. On peltoja, teitä, ojia ja joki. Mistä lähtisimme etsimään, mistä saisimme apua, minne ottaisimme yhteyttä. Silloinen pohdintani toi tuloksen, että hätäkeskukseen soitettuani, poliisilta voisi mennä jopa tunti tai kauemmin saapua paikalle, jos vaikka olisivat toisessa tehtävässä maakunnan toisessa päässä. Mitä hätääntynyt perhe tekisi sen aikaa? Juoksisi tuttuja paikkoja läpi, itkisi, pelkäsi pahinta, toivoisi parasta. Ja odottaisi. Ja odottaisi. Ja odottaisi. Ja odottaisi…..
Jossain vaiheessa hälytettäisiin etsijöitä, jotka tulisivat mistä? Milloin? Miten? Minne? Tulisivat naapurikaupungeista, aikaisintaan tunnin kuluttua, omalla autolla, julkista liikennettä ei ole, onhan naapurissa seurantalo, pihalle mahtuu…Mutta tunteeko kukaan paikallisia olosuhteita, metsiä, onkaloita, tiheikköjä… Nyt on parempi lopettaa pohdinnat ja tehdä asialle jotain, siksi kirjoitan kutsun kaikille.
Tervetuloa parantamaan yleistä turvallisuutta omilla teoillanne!
Kymenlaakson Kylät ry:llä on menossa Arjen tukea ja turvaa kotikylältä-hanke, jossa tuodaan kylille mahdollisuus oppia turvallisuutta ja auttamista. Kootkaa porukka, ja pyytäkää mieleisenlaista tilaisuutta. Monenlaisia esimerkkelä kymenlaaksonkylat.fi
Toivottavasti vastaus otsikon kysymykseen on: ME!
Heli Varjakoski, Klamila